Olen tarkoituksella välttänyt turistimatkoja, ensinnäkin koska inhoan kulkea muun turistikarjan mukana kohteesta toiseen, ja toiseksi koska tarkoitus oli kirjoittaa gradua, mikä projekti on tosin edistynyt vähän nihkeästi. Jo viime kerrasta olen tosin haikaillut yhteen paikkaan: tiikerien valtakuntaan, jossa pääsee kosketuksiin isojen kissapetojen kanssa. Paikasta liikkuu netissä monenlaisia huhuja ja mielipiteitä: osa paheksuu tiikerien elinoloja ja on vakuuttunut, että pedot ovat huumattuja, osa taas pitää koko asetelmaa eettisesti tuomittavana, kun taas monien mielestä kokemus kuului elämän kohokohtiin. Myös taannoinen tiikerin hyökkäys vierailevan turistin kimppuun herätti epäilyksiä.

Ensimmäisellä reissulla Chiang Maihin omatuntoni ei antanut periksi vierailla keskuksessa. Varaukseni olivat ennen kaikkea eettisiä: Oliko reilua tiikereille sulkea tällaisia upeita kissapetoja turistien lääpittäväksi ja tuijoteltavaksi? Tiikerikissahan kuuluu luontoon kulkemaan pehmein tassuin viidakkopolkuja, viirukkaana, äänettömänä, kuolettavana. Tyger, tyger burning bright, In the forests of the night...

Tukikohdassani White house-majatalossa ei juurikaan tyrkytetä retkiä, eikä myöskään lempata ulos matkustajia, jotka haluavat nimenomaan ja vain majapaikan. (Toisissa majataloissa on niinistöläisempi ote: ei mitään oleskelumatkailijoita. Viikon asustelu on maksimi, ja parempi ostaa retkiä, tai tulee häätö.) Kun asukas haluaa retken, kuten tässä tapauksessa, paikan omistajat Bertil ja Lek avustavat mielellään. Halusin vierailla Tiger Kingdomissa ja pitkäkaula-Karenien kylässä, mitä varten Lek järjesti minulle oman ajajan. Inhoan pakettiretkiä, jossa joutuu kulkemaan muun turistikarjan mukana, mutta tähän asti en ole vielä vuokrannut omaa ajajaa. Ehkä siksi, että se on tuntunut liian elitistiseltä. Retken hinta ei kuitenkaan edes ollut Songtwaella kuin 400 bahtia.
 kuu
Lähdimme liikenteeseen jo 8.30, jotta pääsisin isojen kissojen luo ennen ruuhkia. Keskus aukeaa yhdeksältä, mutta myöhemmin päivällä saapuvat mm. massaturistikarjakuljetukset kerättyään asiakkaat majataloista. Kuskini nimi oli Kongdong tai jotain sinne päin, ja Songtwae oli hieman perinteistä hienompi uusine sisustuksineen.  Matkaan meni ehkä puolisen tuntia, ja yritimme jutella matkan varrella. Diskurssi kuitenkin kilpistyi kielimuriin, ja kiteytyi siihen, että itse sanoin jotain englanniksi, kuten "Snake is käärme in Finnish", kuskini yritti toistaa "Snake is käärme in Finnish". Sitten hän sanoi jotain thaiksi, ei aavistustakaan mitä, ja minä toistin sen. Ei siis varsinaisesti mikään kovin säkenöivä keskustelu.

Tiger Kingdomiin saavuttaessa piti valita, mitä tiikereitä halusi käydä paijaamassa: pieniä, keskikokoisia vai isoja, ja halusiko mukaan valokuvaajan. Valitsin tietysti kaikki ryhmät ja myös valokuvaajan, koska Tripadvisorissa vihjattiin, että sillä lailla ei saanut pelkästään Cd:listä kuvia, vaan lisäksi vähän enemmän VIP-statuksen ja enemmän tiikeriaikaa.

Isojen tiikerien häkki näkyi ravintolaan ja odotusalueelle, ja kun näin pedot, perhosia alkoi lepatella vatsassa. Netissä esiintyi väitteitä, että tiikerit olisi huumattu, ja tavallaan olin vähän uskonut aina niitä väitteitä. Nämä kissat näyttivät kuitenkin varsin eloisilta eivätkä yhtään huumatuilta, loikkasivat ketterästi puupölkyn päälle ja nousivat takajaloilleen leikkitapellessaan. Ja isoilta. Aivan valtavan isoilta. Apua. Siis tuonneko muka olin nyt menossa? Oppailla oli vain säälittävän pienet tikut niiden ohjailuun. Aloin tosissani harkita isojen tiikereiden jättämistä väliin. Ehkä pienimmät ja keskikokoiset riittäisivät?

Meidän piti odottaa ulkopuolella, kunnes ihmisiä alettaisiin päästää sisään, ja porukka oli kyllä harvinaisen vaitonaista ja vakavaa. Edes amerikkalaisturistit eivät jaksaneet mölytä ja vitsailla tavalliseen tapaan,